Neitsytniemen kartanon historia alkoi 1600-luvulla, kun Ruotsin kuningatar Kristiina lahjoitti Siitolan kylästä maita latvialaiselle vapaaherralle Reinhold von Ungern-Sternbergille. Myöhemmin tilasta tuli kartano, jonka omistajat kokivat historian kuluessa Ruotsin ja Venäjän valtakuntien ajat sekä matkailun ja teollisuuden synnyn Suomeen ja Vuoksen varrelle. Neitsytniemen kartanon historia on merkittävä osa Imatran historiaa. Kartanoon liittyvät tarinat kertovat elämästä idän ja lännen kulttuuripiirien rajalla. Kartano on tärkeä maamerkki valtakunnallisesti merkittävässä kulttuuriympäristössä kalaisan Vuoksen varrella.

Kanta-Imatra-seuran julkaisu
N:o 5, Kalevi Heitto
Imatran seudun hoveja ja kartanoita

"Neitsytniemen kartano lienee Imatran seudun hoveista ja kartanoista vanhimpia. Sen historia alkaa 1600-luvun puolivälistä, jolloin latvialainen vapaaherra Reinold von Ungern- Sternberg sai Kristiina-kuningattarelta yli sata tilaa Siitolan, Immalan, Vuoksenniskan sekä muista Ruokolahden pitäjän kylistä. Nämä kuningatar antoi tälle aatelismiehelle korvauksena Kustaa II Adolfin häneltä Liivinmaalla ottamista tiloista sekä myös siitä, että tämä oli värvännyt ja varustanut ratsuväkikomppanian.

Suurin osa näistä Ruokolahden tiloista oli joko autiotiloja tai kruunutiloja, mikä merkitsi, että tilan entinen omistaja oli veronmaksukyvyttömänä joutunut maksamaan valtiolle vuokraa tilastaan. Nyt tämä vuokranperimisoikeus siirtyi läänityksen saajalle.

Eräistä Ungern-Sternbergin Siitolassa olevista tiloista muodostettiin vuonna 1653 Siitolan säteri, jolle ehkä kymmenkunta vuotta myöhemmin asettui asumaan siihen saakka Ruokolahden Salosaaressa Anteroisenmäen Säteritilalla asunut Ungern-Sternbergin vouti Aake Olavinpoika. Hänen asuintalonsa sijaitsi todennäköisesti nykyisen Neitsytniemen kartanon päärakennuksen paikalla tai sen lähettyvillä.

Tämä vouti sai myös Siitolan kievarinpito-oikeuden, kun entinen kievarinpitäjä Paavo Mäkipää luopui tästä hommasta. Uusi krouvari rakennutti tällöin uuden kievarirakennuksen lauttapaikan läheisyyteen.

Isoreduktiossa 1680-luvulla nämä lahjoitusmaat kuitenkin palautettiin kruunulle, jolloin lampuodit joutuivat jälleen maksamaan vuokransa kruunulle. Eräistä tiloista tehtiin upseereiden tai virkamiesten puustelleja, jolloin niistä saadut vuokrat kuuluivat näiden herrojen palkkaetuihin. Siitolan säterin päätilasta, nykyisestä Neitsytniemestä tehtiin ns. Majurin komppanian päällikön virkatalo muiden tilojen jäädessä kruunutiloiksi. Vuosina 1692 - 1730 asui Neitsytniemessä majuri Hindrich Turteltaube ja vuodesta 1730 aina pikkuvihaan luutnantti Carl Otto Furumarck. Vuokraajana oli Juhana Arponen.


Zilliacuksen aika

Pikkuvihan rauhanteossa vuonna 1743 rajan siirtyessä Ruokolahden ja Puumalan välimaille jäi Siitola Venäjän puolelle. Ehkä 1650-luvulla oli Saksasta tullut ruotsalaisten hallinnassa olleeseen Nevanlinnan eli Nyenin (Neuenskansenin) kaupunkiin, nykyisen Pietarin alueelle kauppias Conrad Ziliaks harjoittamaan ammattiaan. Hän oli liikesuhteessa mm. silloisen Kurkijoen kaupungin eli Kronoborgin kauppiaiden kanssa ja ilmeisesti nämä yhteydet Kurkijokeen jatkuivat hänen jälkeläistensäkin aikana, koskapa Conrad Ziliaksen pojanpojasta Berend Johan Ziliaksista tuli kreivi Mikael Vorontsovin Kurkijoella olevien valtavan suurten lahjoitusmaiden hoitaja. Tässä toimessa ollessaan, ehkä 1750-luvulla hankki Berend Ziliaks omistukseensa nykyisen Neitsytniemen kartanon, mikä oli sitten tämän Zilliacukseksi nimensä muuttaneen suvun hallussa aina vuoteen 1887.

1 Tässä kartanossa, jolle Zilliacukset antoivat nimeksi Neitsytniemi, ehkä muistellen heidän kotikaupungissaan Viipurissa ollutta Neitsytniemeä, asuivat tai viettivät kesiään mm. maanmittari Henrik B. Zilliacus (1797-1829), henkikirjoittaja Henrik J. Zilliacus (1797-1858) ja senaattori Wilhelm Zilliacus (1823-1887). Kuuluisin Zilliacus-suvun jäsenistä lienee ollut Konrad (Konni) Viktor Zilliacus, lakimies, kirjailija, ratsujen kasvattaja ja itsenäisyysmies, joka vietti nuoruutensa vapaa-ajat Neitsytniemessä. Näitä aikoja muistellen kirjoitti Konni Zilliacus: "Tuon syrjäisen Karjalan kolkan suven ihanuudelle ei mikään vetänyt vertoja. Terve ja reipas ulkoiluelämä Neitsytniemessä antoi kaikkea, mistä nuori voi toivoa. Siellä saattoi samoilla kedoilla, pyytää riistaa tiheikössä ja ennen kaikkea kalastaa lohta Vuoksen Tainionkoskessa, jonka veroista kauneudessaan ei tapaa muualla.
Neitsytniemen kartanon ja sen ympäristön sekä erikoisesti kartanon lähellä kuohuvan Tainionkosken eli Pikku Imatran kauneutta ylisti myös kartanossa pari kertaa vieraillut taidemaalari Severin Falkman.

Mainittakoon, että Zilliacukset hoitivat v. 1835-1840 Siitolan kestikievaria ja majatalona lienee tällöin ollut kartanon vanha päärakennus.

Senaattori Wilhelm Zilliaciksen kuoltua vuonna 1887 myi perikunta kartanon vapaaherra Karl Langenskiöldille 130.000 markan kauppahinnasta. Yhtenä syynä myyntiin väitetään olleen Konni Zilliacuksen epäonnistuneet maanviljelyshommat Kellokosken kartanon 3000 hehtaarin mailla. Vapaaherra Langenskiöld ei kuitenkaan ollut pitkään Neitsytniemen omistajana vaan myi sen pari vuotta myöhemmin Edvard von Nottbeckille 125.000 markalla, siis tappiota kärsien.


Nottbeckin aika

" Nimeen von Nottbeck liittyy laaja kappale maamme taloudellisen suureen nousun aikaa. William von Nottbeck, Finlaysonin puuvillatehtaan omistaja oli aikanaan koko talouselämämme kohottaja, jonka tehtaan varjossa mm. Tampereen kaupunki kasvoi ja kehittyi jättiläisaskelin vuosina 1860-1890. Tämän William von Nottbeckin vuonna 1853 syntynyt poika Edvard Aleksander von Nottbeck, Finlaysonin omistajiin ja johtajiin kuulunut osti vuonna 1889 Neitsytniemen kartanon. Nottbeckien tilanhoitaja Juho Helminen kertoo heidän elämästään ja hovinpidostaan seuraavaa: "Komeata elämää viettivät Nottbeckit. Paikkakunnalta ei kukaan kelvannut heidän juhliinsa, ei vaikka moni herrana itseään pitänyt olisi mielellään istunut Nottbeckien pitopöytään. Vieraat, joita kartanossa kävi silloin, kun isäntäväki sattui kesäisin täällä olemaan, olivat korkeita aatelisia, ruhtinaita ja ruhtinattaria, paroneja ja paronittaria Helsingistä, Pietarista tai ulkomailta tulleita. Komeita naisia uljaitten miesten matkassa. Lohien paljous Vuoksessa oli tavaton. Nottbeckien lohimerroissa oli päivän saalis huonoimmillaankin 100 kiloa. Saalis myytiin Valtionhotelliin. Tainionkoskelainen Heikki Mansikka oli kartanossa kalastus- ja soutumiehenä. Helminen ei tullut kertoneeksi kaikista Nottbeckin harrastuksista. Suku oli uranurtajana sekä Tampereella että Imatralla. Yhden Nottbeckin veljeksistä oltua opissa Edisonin laboratoriossa Amerikassa järjesti hän kotiin palattuaan Finlaysonin tehtailla sähkövalaistuksen, mikä oli ensimmäinen maassamme. Ja Nottbeckit aloittivat Imatralla autoilun kolme vuotta sen jälkeen, kun kamariherra Linder oli tuonut maahamme ensimmäisen auton.

Nottbeckit lähettivät vuonna 1903 autonkuljettaja Kristian Muugan Ranskaan noutamaan Edvard von Nottbeckin tilaaman auton. Se ei ollut tavallinen bensiinikäyttöinen vaan höyryauto, jollaisia kokeiltiin noina aikoina. Tässä autossa oli kuitenkin vikoja. Kun Nottbeckit menivät vierailemaan Siitolan kartanoon, ei auto pystynytkään nousemaan kartanon mäkeä. Muuga käytti peruutusvaihdetta ja pääsi pihaan mutta takaperin, mikä ei liene ilahduttanut ylhäisiä matkustajia. Eikä heikko teho ollut höyryauton ainoa vika. Käynnistyskin oli hidasta, sillä kului pitkälti aikaa ennen kuin öljyliekki sai höyrykattilaputkistossa veden höyrystymään. Mutta vaikka höyryautoilla oli omat vikansa, niin pystyivät niiden kuljettajat esittämään ajoneuvoillaan kansalle ihmeitäkin. Kävelivät jonkin matkaa autosta ja sitten vihelsivät. Tällöin auto tuli heidän luokseen, mikäli olivat oikein arvioineet höyrynpaineen nousun. Manittakoon, että Kristian Muuga osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Venäjän armeijassa, luultavasti autonkuljettajana, ja asui myöhemmin vaimoineen vuosikymmeniä Imatrankoskella Tapionkadun varrella olleessa talossaan. Nottbeck ei pitänyt ollenkaan kosken länsirannalla tehdaslaitoksiaan rakentelevasta Tornator-yhtiöstä, joka pilasi kauniin koskinäkymän ja likasi puuhiomojätteillään Nottbeckin valtiolta vuokraamiaan lohivesiä sekä häiritsi siipipadoillaan lohien nousua koskessa. Näköalan pilaamisesta ei minkään lakipykälän perusteella voitu nostaa syytettä, mutta vesien saastuttaminen ja lohien nousun häiritseminen olivat perusteina Nottbeckin Tornatoria vastaan nostamassa oikeusjutussa. Riitajuttu kesti vuosikausia ja vuonna 1902 saivat Tornatorin johtajat 50 markan sakot, mitkä kuitenkin vähenivät vuonna 1904 hovioikeudessa kolmanneksella kruununperillisen syntymän johdosta annetun yleisen armahduksen perusteella. Lisäksi Tornator joutui asentamaan tehtaalleen tehokkaammat jätesuodattimet. Vaikka nämä sakot eivät horjuttaneetkaan tehtaan taloutta, niin kuitenkin vuosikausia kestäneet oikeusjutut estivät tehtaan laajentamisen. Tämä Tornatorin käräjäkukoksi nimittämä naapuri aloitti vielä toisiakin oikeusjuttuja, mutta viimein yhtiö pääsi asiassa voiton puolelle onnistuessaan vuokraamaan valtion lohivedet Nottbeckien vuokra-ajan päätyttyä. Ehkä Edvard von Nottbeck katsoi eräiden suurlakon aikuisten häiriöiden vuoksi ja käräjöintiin kyllästyneenä Sveitsin Neitsytniemeä paremmaksi lomanviettopaikaksi, koskapa myi kartanon pojalleen Walterille 500.000 markan hinnasta, luultavasti kuitenkin valekaupalla. Kun sitten myöhemmin Ruokolahden kunta määräsi jonkin lakipykälän perusteella Nottbeckeille erittäin suuren veron, olikin näiden kärsivällisyys lopussa. Kartano myytiin Tornatorille vuonna 1914. Kauppaan sisältyivät Neitsytniemen rakennukset, osa Tainionkosken vesivoimasta ja 510 hehtaaria maata. Saatuaan Neitsytniemen kartanon omistukseensa käytti Tornator ja myöhemmin Enso-Gutzeit kartanon päärakennusta yhtiön ylempien toimihenkilöiden virka-asuntona. Ensimmäinen oli toimitusjohtaja Eugen Wolff ja hänen jälkeensä vuodesta 1919 Wolffin seuraaja, myöhempi vuosineuvos Aleks Lampén, joka asui siellä aina vuoteen 1932. Myöhemmin asukkaat ovat olleet omistamayhtiön johtoportaaseen kuuluneita henkilöitä.


Suurlakon aikaan Neitsytniemessä

Viktor Einola on kirjoittanut suurlakon aikaisista tapahtumista Tainionkoskella. Seuraavana siitä pieni lainaus, jossa kerrotaan Edvard von Nottbeckin suhtautumisesta lakkotoimikunnan jäseniin. Vuoden 1905 suurlakon aikana pidettiin Tainionkosken VPK:n talolla kansalaiskokouksia sekä aamuin, että illoin. Eräänä päivänä tuli kokoukseen kaksi Neitsytniemen kartanon palvelijaa valittaen, että heidän palattuaan Vuoksenniskan lakkokokouksesta Neitsytniemeen löysivät he tavaransa pihalle nostettuina. Näin oli tehty, vaikka kansalaiskokouksessa oli päätetty, ettei kukaan saa joutua kärsimään vahinkoa osanotosta kokouksiin. Asia käsiteltiin kokouksessa ja sen selvittely jätettiin järjestelytoimikunnan tehtäväksi. Tämä laati Nottbeckille ultimaatumin ja valitsi kolme jäsentään viemään sitä Neitsytniemeen. Nämä soutivat Vuoksen yli, tapasivat Nottbeckin kartanon pihalla ja esittivät hänelle uhkavaatimuksen. Nottbeck luki sen, kalpeni ja sitten punehtui, huusi kovalla äänellä renkiään ja käski nostaa tyttöjen tavarat sisälle. Miehillä oli mukanaan keräyslista, jolla kerättiin varoja suurlakon menoihin. Se esitettiin Nottbeckille ja tämä merkitsi siihen enemmittä puheitta 500 markkaa. Hyvästellessään lähetystöä hän samalla tiedusteli, miksi kansanjoukko liikuskelee Tainionkoskella, Miehet selittivät olevansa kapinassa venäläistä järjestysvaltaa vastaan. Kun lähetystö oli ehtinyt rantaan, huusi Nottbeck heidät takaisin ja kirjoitti listaan vielä 200 markkaa. Huomattuaan, että miehillä oli punainen nauha käsivarressaan, kysyi hän se merkitystä. Hänelle selitettiin, että nauhan pitäjät huolehtivat, ettei tapahdu järjestyshäiriöitä. Tämän kuultuaan Nottbeck sanoi: "Antakaa minullekin sellainen nauha." Silloin joku miehistä irrotti nauhan käsivarrestaan ja sitoi sen Nottbeckin hihaan. Tämä tapahtuma sai Nottbeckin epäluuloiseksi sekä pelokkaaksi ja hän matkusti Imatralta ensimmäisellä suurlakon jälkeen lähteneellä junalla.


Neitsytniemen rakennukset

Neitsytniemen aikaisemmista rakennuksista ei ole säilynyt tietoja, on vain arveluja vanhojen rakennusten paikoista. Vasta vuodelta 1884 on piirros, joka esittää Tainionkoskea, Neitsytniemen päärakennuksen päätyä sekä rannan venevajoja. Vanhan päärakennuksen alkaessa rappeutua tilasivat Nottbeckit vuonna 1895 arkkitehti Karl August Wredeltä huvilan piirustukset, joiden mukaan sitten rakennettiin Neitsytniemeen uusi päärakennus. Se valmistui vuoden 1900 tienoilla ja on vieläkin pystyssä. Tosin rakennukseen on tehty monia muutoksia, mutta sen ulkoasu on pyritty säilyttämään entisellään. Kerrotaan, että rakennuksen pohjapiirros olisi laadittu Nottbeckin Eugene-puolison toivomuksesta Yhdysvaltojen presidentin kesäasunnon mukaisesti. Tämä Eugenie, syntyisin von Nottbeck, oli nimittäin ihastunut amerikkalaisuuteen asuessaan aikanaan Venäjän pääkonsulin tyttärenä New Yorkissa. - Tähän voinee lisätä, että mainittu rouva oli kai englantilaissyntyisen äitinsä ansiosta ihastunut Englantiinkin siinä määrin, että korjautti hampaansa Lontoossa.

Kaisa Laasonen kirjoittaa tästä Wreden suunnittelemasta huvilasta: Rakennus on hirsirakenteinen ja kaksikerroksinen. Alkuperäiseen rakennukseen kului päärakennuksen lisäksi kaksi siipirakennusta. Toiseen oli sijoitettu keittiötilat, jotka yhdisti päärakennukseen maanalainen ruoankuljetusta varten rakennettu tunneli. Toisessa siipirakennuksessa oli palvelusväen huoneita.

Vuosina 1918-1932 oli kartano yhden perheen asuntona. Keittiösiipi oli purettu ja vastaavat tilat oli rakennettu talon toiseen päätyyn. Talo jaettiin vuonna 1939 kahteen osaan, jolloin toinen osa sisustettiin toimistoiksi ja toinen jäi yhä asunnoksi. Tämän muutoksen yhteydessä asennettiin myös keskuslämmitys. Sodan jälkeen jouduttiin rakennus jakamaan siirtoväelle useiksi asunnoiksi siten, että yläkerrassa asui kaksi perhettä, ja samoin alakerrassa kaksi. Toinen siipi purettiin ja yläkerran asuntoihin rakennettiin portaat ulkokautta talon päädystä. Kun asuntotilanne parani, muutettiin Neitsytniemi kahden perheen asunnoksi, jollaisena se oli vuoteen 1984, jolloin Imatran kaupunki osti kartanon Enso-Gutzeitilta ja luovutti sen Museotoimiston käyttöön."


NEITSYTNIEMEN KARTANON OMISTUSSUHTEET

1743-1887 Zilliacuksen suku
1887-1889 Vapaaherra Langenskiöld
1889-1914 Tilanomistaja Edvard von Nottbeck
1914-1932 Tornator
1932-1984 Enso-Gutzeit Osakeyhtiö
1985 Imatran kaupunki